Mielen politiikka ja ongelman asettelu kilpailukyky-yhteiskunnassa

Mistä hyvä elämä ja hyvinvoiva mieli koostuvat? Mitä jos ongelma ei olekaan ihmisten mielissä silloin, kun puhutaan diagnosoimisen, tunnistamisen ja varhaisen puuttumisen tarpeesta? Ehkä ongelma ei olekaan maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kyvyssä sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, vaikka maahanmuuttopolitiikkaa kuinka halutaankin korostaa ”työperäisenä” ja turvapaikanhakijoiden käännytys aiheuttaa vastakkainasettelua ihmisten välillä?

Entä jos yhteiskunnan poliittinen johto, vapaat markkinat ja yhteiskunnan rakenteet tuottavat todellisuudesta tarinoita ja kuvia, jotka ylläpitävät sellaisen ihannekansalaisen illuusiota, johon yhä harvempi ihminen yltää tavallisen ihmisen tavallisilla voimilla. Tilastojen mukaan yhä useampi ihminen väsyy suorittaessaan elämäänsä. Yhteiskuntatieteilijöiden näkökulmasta jakaannumme pikkuhiljaa kahteen leiriin – työn ja koulutuksen ulkopuolelle jääviin kielitaidottomiin, työkyvyttömiin, kuntoutujiin, masentuneisiin ja toisaalta siihen yhä pienenevään joukkoon, jonka voimat riittävät aktiivisen kansalaisen velvoitteiden, kuten työssäkäynnin ja kilpailukyvyn vaatimuksiin.

1

Kuva brittiläisen graffititaiteilija Banksyn teoksesta.

Opiskelen tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja kokoan Mielikahvilan vapaaehtoisena tähän neljän blogikirjoituksen sarjaan pohdintojani yhteiskuntapolitiikan ja kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen näkökulmasta. Pyrin valottamaan poliittisten valintojen merkitystä yksilön mielen hyvinvoinnille ja sen perustalle, toistemme kunnioittamiselle. Minua kiinnostaa, miten politiikan keinoin vaikutetaan siihen, minkä määrittelemme hyväksi ja tavoittelemisen arvoiseksi elämäksi ja mistä käsin pyrimme korjaamaan kohtaamiamme ongelmia? Politikointia harrastetaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla julkisesta hallinnosta, yksityisiin yrityksiin ja kansalaisyhteiskunnan toimijoihin – eivätkä yksilötkään omine valintoineen ole politikoinnin ulkopuolella.

Yksi tapa vaikuttaa asioihin on kertoa erilaisia tarinoita ja tuottaa tietynlaisia kuvia julkisuuteen toivoen, että ne ohjaavat yksilöiden valintoja ja käyttäytymistä haluttuun suuntaan. Näitä tarinoita ja kuvia tuottavat niin tieteelliset tutkimuksen alat kuin julkisuuden henkilöt, toimittajat, poliitikot, taiteilijat ja yrittäjät markkinoimalla asiaansa omista lähtökohdistaan. Kamppailua käydään siitä, kenen tarinaan ihmiset kulloinkin tarttuvat ja identifioituvat.

Halusin lähteä selvittämään mielenterveyspolitiikan näkökulmia osittain siitä syystä, että huomaan myös itse tavoittelevani ideaalikansalaisen kuvaa pyrkiessäni hallitsemaan omaa jaksamistani ja työkykyäni yhä enemmän erilaisilla lääkkeiksi luokiteltavissa olevilla valmisteilla. Koska minun, pienen lapsen opiskelevan äidin, selkä-hartia-niskavaivat ovat kroonisia, tulehduskipulääkkeet ja keskushermostoon vaikuttavat lihasrelaksantit ovat muodostuneet melko oleelliseksi arjen hallinnan keinoksi. Aika ei vain tunnu riittävän siihen, että saavuttaisin sen ”hyvän elämän” ideaalin, jonka mukaan ehtisin liikkua riittävästi itselleni sopivalla tavalla. Kestoltaan rajalliseen arkeen pitäisi mahduttaa opiskelu, lapsen osittainen kotihoito, kotiruoan valmistus einesten nauttimisen sijaan, raha-asioiden hoito verkossa ja muut verkkoasioinnit päivähoidon sähköisistä palveluista sosiaalisen median seuraamiseen, ystävyyssuhteiden ylläpito, kierrätys, tarpeellinen määrä unta, eettinen tiedostava kuluttaminen jne. Lista on loputon, mutta käytettävissä olevat varat eivät riitä näiden tehtävien teettämiseen muilla.

Huomaan yhä useammin stressihormonien kohoavan siitä, jos lapseni onkin sairaana ja aikatauluja pitää järjestellä uudelleen. ”Normaalin” arjen ja olotilan saavuttamiseen tai ylläpitämiseen tarvitaan hoitoa, joko lääkkeellistä tai muuta tukea ja valmennusta. Uskon, ettei ongelma ei ole minun tai monen muukaan sietokyvyssä, vaan rakenteissa vaikuttava kilpailukykyeetos ajaa meistä jo suurimman osan jaksamisen äärirajoille. Yksilöä vastuutetaan jo ehkä liikaakin?

Mielenterveyden järkkyminen ei ole tilastollisestikaan enää mikään marginaalinen ongelma. Oma itseni mukaan lukien liian moni pyrkii venyttämään jaksamisen rajoja lääkkeillä ja muilla itseapukonsteilla, mikä ei varsinaisesti lisää aikaa tai käytettävissä olevia varoja, puhumattakaan energian lisäämisestä. Vaatimuslista pysyy ennallaan ja kasvaa koko ajan. Masennuksesta on muodostunut normaali tila, jota kutsumme julkisessa keskustelussakin jo kansantaudiksi (Helén 2011).

Noora Leppänen

LÄHDE

Helén, I. toim. (2011). Reformin pirstaleet: Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Tampere: Vastapaino

%d bloggaajaa tykkää tästä: