Poikkeavuuden hallinta

Länsimaista lääkkeellistymistä on tutkinut ja teoretisoinut mm. Nicolas Rose (Helénin 2011 mukaan), joka nimittää teollistuneita maita psykofarmaseuttisiksi yhteiskunniksi. Tämä tarkoittaa sitä, että valtaosa ihmisistä syö jossain elämänsä vaiheessa jotain keskushermostoon vaikuttavaa lääkeainetta päivittäin tai satunnaisesti pysyäkseen mukana yhteiskunnassa ja hallitakseen ei-toivottuja tunteita tai käyttäytymistä.  

Suomalainen yhteiskuntatieteilijä, sosiologi Ilpo Helén on yksi kriittisen yhteiskuntatutkimuksen ja foucaultlaisen biopoliittisen tutkimusperinteen edustajista, joka on tarkastellut kansalaisten hallintaa eri politiikan osa-alueilla. Hän puhuu mielenterveyden psykiatrisen näkökulman leviämisestä ja siitä, kuinka sen ulottaminen kaikille elämän osa-alueille kouluista lähtien on johtanut sellaisen kulttuurin muodostumiseen, jossa koemme tarvetta hallita lähes kaikkea poikkeavaa käyttäytymistä diagnosoimalla ja lääkitsemällä.  

Uutena trendinä suosioon ovat nousseet kaikenlaiset oma-apu- ja elämänhallintaoppaat, joiden tavoitteena on saada ihminen itse huolehtimaan omasta jaksamisestaan ja korjaamaan omaa käyttäytymistään väsymisen ja muiden riskien hallitsemiseksi. Politiikka ohjaa Helénin mukaan omalla tavallaan käsitystämme normaalista ja siten myös poikkeavasta ja sijoittaa korjattavan ongelman vain oireileviin ihmisiin. Ideaaliksi ja tavoiteltavaksi normiksi on nostettu nyt 2010-luvulla hallitusten toimesta aktiivinen kansalaisuus. Talouspoliittisesti ei-aktiivisiin kansan osiin kohdistetaan suurimmat leikkaukset, jolloin määritellään myös ihmiselämän yhteiskunnallista arvoa. 

 

3
Meemi poimittu facebookin uutisvirrasta, tekijä tuntematon. Viittaa kokoomuksen kansanedustaja Susanna Kosken ja työttömän Anna-Maija Tikkasen käymään dialogiin YLE:n Kuplat -sarjassa.

Julkisessa keskustelussa ja ammattilaisten välisissä puheenvuoroissa yleinen käsitys on se, että ihmiset eivät saa oikea-aikaisesti ja tarpeidensa mukaista apua mielenterveyden häiriöihin. Yhteiskunnalliseksi poliittiseksi ongelmaksi on siten määritelty mielenterveyttä tukevien palveluiden, ennalta ehkäisyn ja asianmukaisen hoidon riittämättömyys. Helénin (2011) mukaan sosiaalipsykiatrista tietoa hyödyntävien ammattilaisten määrä on kuitenkin moninkertaistunut pikkuhiljaa 1960-luvulta lähtien, jolloin tietoisuus psykiatrisista ongelmista ja erityisesti masennuksesta on alkanut levitä kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin. 

Psykologeja, terapeutteja, erityisopettajia, psykiatrisia sairaanhoitajia ja sosiaalialan ohjaajia toki tarvitaan, mutta hoidon saatavuuden lisääntyminen ei ole ratkaisut yksilöiden mielissä diagnosoituja ongelmia. Hoidon parantunut saatavuus on tietysti lisännyt positiivisella tavalla myös avointa keskustelua mielen tasapainoon vaikuttavista tekijöistä ja vähentänyt todellisiin ongelmiin liittyvää häpeän kokemusta. Tilastollisesta kansanterveyskuvasta ja elämänhallinnan tekniikoita yksilöille markkinoivasta valtamediasta jää silti puuttumaan yksi oleellinen ulottuvuus. Mitä jos päättävässä asemassa istuvat ihmiset käyttävät valtaa, niin että yhteiskunta ei rakennu ihmisiä varten, vaan kilpailukykyä ja talouskasvua varten? Tämä saa meistä useimmat oireilemaan tautiluokitusten mukaisesti ja poikkeavat yksilöt pitää jo lähtökohdiltaan vääristyneestä tavoitteesta käsin sopeuttaa työelämän tarpeisiin. Näin ”normaalin” käsite käy yhä kapeammaksi, jolloin inhimillisistä rajoista luisutaan melko kauas. 

Toisaalta ”poikkeavat ja toivottomat” tapaukset on pidettävä hengissä mahdollisimman pienellä kustannuksella ja pidettävä samalla massoista koostuva joukko rauhallisena. Mahdollisen vastarinnan on ainakin hyvä kohdistua johonkin muualle kuin päättävään eliittiin. Keskustelua käydään mediassa paljon myös siitä, minkälaisia rajoja vedetään turvapaikkapolitiikassa. Kysymys kuuluukin: millä tavalla, normista eritavoin poikkeavat ihmiset ovat tervetulleita meidän yhteiskuntaamme? 

On toki totta, että poliittisesti yhteisistä asioista päättäminen käy mahdottomaksi, jos mielipiteet sopivista ratkaisuista ovat liian kaukana toisistaan ja erilaiset tavat toimia yhteisessä maailmassa aiheuttavat ristiriitatilanteita. Ilman yhteistä julkista vuoropuhelua emme kuitenkaan voi olla varmoja, miten kaukana erilaisten mielipiteiden ääripäät itseasiassa ovat toisistaan. Mitä kapeammaksi aktiivisen kansalaisen ideaali määrittyy ja mitä enemmän yksilöä vastuutetaan, niin sitä helpommin todennäköisesti syntyy ristiriitoja sinne, missä niitä saattaa pian olla mahdoton ratkaista. Myös odotukset työkaveria, naapuria, omia lapsia ja muita läheisiä kohtaan kasvavat, kun oma suorituslista kasvaa – puhumattakaan siitä tuntemattomasta, kasvottomasta Kela-pummista tai paperittomasta laittomasti maassa oleskelevasta turvapaikanhakijasta… 

 Noora Leppänen

LÄHDE 

Helén, I. toim. (2011). Reformin pirstaleet: Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Tampere: Vastapaino